Tylsyys on siis kaikki mitä tarvitsen. Röhnötän noja tuolissa ja katselen telkkaria, mistä ei tule mitään. Siinä kaikki. Ja miten onnelliseksi tulin. Kukaan ei mäkätä korvaan, kukaan ei muistuta tekemittömistä töistä, kukaan ei valita kaameasta siivosta, kukaan ei utele mitään, kukaan ei pura sydäntään minulle, kukaan ei mulkoile minua ja mikä parasta kukaan ei jauha siitä, miten aikani kulutan.

Kunnes joku tulee. Toisaalta sitä toivoo, että joku tulee ja lopettaa tämän kauhean piinallisen yksinäisyyden...

Ja toisaalta toivoo, että onni on se, että joku löytää minut. Joku kysyisi kuulumisia, joku haluaa jakaa tylsyyteni, joku valittaisi asiosta kanssani, joku tajuasia mitä olen ja joku tuntisi minut.

Paskat, pelkkää harhakuvallista unelmointia.