Hetken aikaa olin onnellinen. Sitten tulin viisaksi ja tajusin, ettei se ole ikuista...
Olinpa minä tyhmä.

Siis plääh, olenko mä vaan siis oikeesti jotenkin tyhmä kun mä en yksinkertasesti osaa olla. Viikko kouluu ja nyt tympii. Viikko pitkästä aikaan kavereiden keskellä ja nyt tympii. Viikko laihduttamista ja nyt tympii. Mikään ei vaan onnistu. Mistään ei saa kunnon otetta, kaikki vaan valuu sormien läpi jonnekkin perkeleeseen asti. Viikonloppu oli tylsä ja kerrankin kun olisin halunnu jotain toimintaa. Ja se mitä mä onnistuin tekee yhelle kaverille, joo, jos ei puhuttais siitä... Mä vaan oon yksinkertaisesti aivan kamala persoona, en pelkästään ulkoisesti vaan myös sisäisesti.

Englanissa on toisaalta kivaa ja toisaalta ihan saatanan paskaa. Kun paasen taalta pois oon varmaankin oikea possumunkki. Kauoinki on siltin paljon rennompi kuin suomessa. Vois muutta tanne ja vittuilla taalla. Paitsi et ma oon niin paska tan vitun kielen kaa. Ei tuu mitaan. Ma vaan en osaa puhuu ja enka tietty ymmarra mitaan. Ainiin ja rahat on loppu ja mul on ikava rasmusta. Ja ma en malta odottaa assyja. Paitsi et siel muutama tyyppi jolle olen tietty kannipaissani selittany jotakin ja ne on tietty tulos sinne. Ja sit pitais viel olla niiden silmissa jotenkin jarkevan kuulonen.

Mut ihan sama. Mun tekis mieli menna vaan jonnekkin ja olla yksin. Ihan yksin. Ei ketaan. Ja tarpeeks pitkaan. Ma en tyydy pelkiin nopeisiin vessa kaynteihin, liian lyhyita.

Tylsyys on siis kaikki mitä tarvitsen. Röhnötän noja tuolissa ja katselen telkkaria, mistä ei tule mitään. Siinä kaikki. Ja miten onnelliseksi tulin. Kukaan ei mäkätä korvaan, kukaan ei muistuta tekemittömistä töistä, kukaan ei valita kaameasta siivosta, kukaan ei utele mitään, kukaan ei pura sydäntään minulle, kukaan ei mulkoile minua ja mikä parasta kukaan ei jauha siitä, miten aikani kulutan.

Kunnes joku tulee. Toisaalta sitä toivoo, että joku tulee ja lopettaa tämän kauhean piinallisen yksinäisyyden...

Ja toisaalta toivoo, että onni on se, että joku löytää minut. Joku kysyisi kuulumisia, joku haluaa jakaa tylsyyteni, joku valittaisi asiosta kanssani, joku tajuasia mitä olen ja joku tuntisi minut.

Paskat, pelkkää harhakuvallista unelmointia.

Ihmiset yrittää aina tulkita asioita ja tulla johonkion johtopätökseen. Lopulta ne vain kiertävät ympyrää ja päätyvät johonkin. Jotkut vain haluavat etsiä itselleen oman uskonnon ja keräävät kaikista tietoa ja valkkaavat sitten sopivamman. Jotkut taas on suoraan määrätty johonkin, eikä sitä silloin yleensä aleta vaihtamaan.
Kai se on yksi mahdollisuus etsiä vastauksia ja saada jonkin sortin rauha. Toiset eivät luota uskontoihin ja pohtivat koko elämänsä, eivätkä päädy mihinkään. Kuulostaa ainakin todella turhauttavalta.
Mä en ainakaan tuhlaa aikaani moiseen. Siihen kun itse usko pystyväni vastaamaan ja mihinkään jumaliin en usko. Ehkä joku joskus keksii sellaisen teorian mihin voisinkin uskoa, mutta tässä tilanteessa sanon, että antaa olla...